Definition and meaning of biisoni

Wikipedia

Amerikanbiisoni eli biisoni (Bison bison) on suurikokoisin maanisäkäs Pohjois-Amerikassa. Se on läheistä sukua visentille. Amerikanbiisoneita arvellaan aikoinaan olleen 50 miljoonaa, mutta valtavat metsästykset ajoivat lajin lähes sukupuuton partaalle. Sukupuuttoon kuolemiselta sen pelasti ansiokas suojelutyö.

Tuntomerkit ja ruumiinrakenne

Biisonilla on tuuhea, tummanruskea talviturkki ja kevyempi, vaaleanruskea kesäturkki. Turkki peittää etujalat, kaulan ja hartiat. Biisoniuros voi olla 3–3,8 metriä pitkä ja naaras 2,1–3,2 metriä pitkä. Hännän pituus on tavallisesti 45–90 senttimetriä. Säkäkorkeudeltaan biisoni voi olla 2 metriä. Painoltaan uros voi olla 455–910 kilogrammaa, toisinaan jopa yli tonnin ja naaras 360–545 kilogrammaa.

Biisoni on suuri, raskasrakenteinen eläin. Sillä on muhkeat hartiat ja pää alhaalla. Vaikka biisoni näyttääkin isolta ja kömpelöltä, se voi juosta lähes 64 kilometrin tuntinopeudella – ainakin lyhyitä matkoja. Se kykenee uimaan suurten jokien poikki. Molemmilla sukupuolilla on lyhyet, kiemuraiset sarvet, joita ne käyttävät tappelussa laumansisäisestä asemasta sekä lauman puolustamiseksi.

Biisoni puhisee, murahtelee ja ääntelee lehmämäisesti. Kiima-aikana sonni mylvii. Biisonien kuulo ja hajuaisti ovat tarkat.

Joskus biisoni voi olla valkoinen; tosin sillä saattaa yhä olla pigmenttiä iholla, turkissa ja silmissä, ja turkki voi eläimen vanhetessa muuttua ruskeaksi. Valkoisen turkin voi aiheuttaa geneettinen tekijä tai se, että yksilö on biisonin ja naudan risteymä. Monet intiaanit pitävät valkoisia biisoneita pyhinä.

Elintavat ja -ympäristö

Biisonit liikkuvat päivin ja öin. Muutamista kymmenistä eläimistä koostuva lauma liikkuu hitaasti noin kolme kilometriä päivässä. Ennen biisonit saattoivat vaeltaa pitkiäkin matkoja tuoreille laitumille, mutta nykyisin ne ovat useimmiten aidatuilla alueilla. Niiden elinympäristöjä ovat lyhytruohoinen preeria sekä harvapuustoinen metsä.

Suuren osan valveillaoloajastaan biisonit yleensä lepäävät, mutta ne mieluusti kieriskelevät mudassa tai pölyssä ja hankaavat itseään aidanpylväitä, kivenjärkäleitä ja puita vasten.

Lisääntyminen

Naaras on sukukypsä 2–3-vuotiaana ja uros 4,5-vuotiaana. Tiineysaika on 9–10 kuukautta, ja biisonilehmä synnyttää yhden poikasen maalis–elokuussa. Parittelun aikana heinä–elokuussa sonnilla on monta seksuaalista kumppania, joita se "hoivaa" ravaten perässä ja ajaen kilpailijoita tiehensä, kunnes jokin naaras sallii parittelun. Myös voimamittelöt ovat yleisiä urosten keskuudessa: ne puskevat toisiaan ja mylvivät jopa kilometrien päähän kantavalla äänenvoimakkuudella.

Naaras voi poikia joka vuosi, mutta toisinaan synnytysten väliin jää vuosi. Sen ajan naaras voi kerätä rasvavarastoja. Vastasyntynyt vasikka painaa 16–32 kiloa. Emo vartioi sitä ja suojelee pedoilta ja muilta tunkeilijoilta ajamalla ne pois. Kun sudet ja muut suurpedot ovat harvinaistuneet, biisonilla on vain vähän luontaisia vihollisia. Kohtaloksi lähinnä koituukin isännän tai metsästäjän luoti.

Biisonin elinikä on tarhassa pidempi – 40 vuotta – kuin luonnossa, jossa se voi elää 25 vuotta.

Biisonien metsästäminen

Ennen eurooppalaisperäisten siirtolaisten tuloa Pohjois-Amerikassa arveltiin olevan 50 miljoonaa biisonia. Ne muodostivat suuria vaeltavia laumoja, jotka saattoivat käsittää kymmeniätuhansia yksilöitä. Laajamittainen metsästys kuitenkin vähensi biisoneiden määrä ankarasti 1800-luvun loppupuolella: vuonna 1887 niitä laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä. Sittemmin aloitetut pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta. Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 000, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.

Intiaanit

Tuskin missään muualla maailmassa on tapausta, että yksi eläin määrää koko kansan elämää, kuin preerialla puhveli. (ote kirjasta "tasankointiaanit")Vasta kun espanjalaiset olivat tuoneet hevosen Pohjois-Amerikkaan ja levittäneet sen intiaanien keskuuteen, syntyi preerian metsästäjäintiaanien elämäntapa. Hevosesta tuli erittäin merkittävä apu metsästyksessä. Myös tuliaseet tulivat intiaanien käyttöön, kaikkialla viimeistään 1800-luvun alussa. Perinteinen jousi kuitenkin hoiti tehtävänsä paremmin, koska se oli huomattavasti nopeampi ladata kuin piilukkokivääri, ja koska nuolen läpäisykyky oli aluksi luotia parempi.

Intiaanit metsästivät vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan. Saaliista olikin moneksi: Liha pilkottiin pieniksi suikaleiksi ja kuivattiin auringossa. Nahasta tehtiin vaatteet, kengät ja teltta eli tiipii. Tiipiit olivat kevytrakenteisia ja sopivat siksi heimolle, joka seurasi biisonilaumoja ja vaihtoi niiden perässä asuinpaikkaansa. Saalis tarjosi myös materiaalin tarve-esineisiin ja jousen jänteisiin. Kuivattu lanta kävi polttoaineeksi puuttomalla preerialla.

Intiaanit elivät sopusoinnussa luonnon kanssa. He uskoivat Suureen henkeen, jonka yksi olinpaikka oli eläimet. Niinpä intiaanit kunnioittivat ja rukoilivat niidenkin eläinten henkiä, joita he metsästivät.

Siirtolaiset

Preerialle asettuessaan alkoivat myös eurooppalaisperäiset siirtolaiset metsästää biisoneita. Niiden nahka ja liha otettiin kauppatavaraksi ja etenkin biisonin kielestä tuli suosittu herkku. Kun rautatie tuli käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kaukomarkkinoille vienti mahdollistui joka kiihdytti metsästystä. Myös karjankasvatuksen ja muun asutuksen leviämisen myötä tuli karjatauteja, jotka saattoivat pienentää biisonikantaa, koska villieläimet eivät olleet niille vastustuskykyisiä.

Rautatierakentajat tarvitsivat ruokaa, joten sitä hankkimassa oli ammattimetsästäjiä, kuten William "Buffalo Bill" Cody. Monet heistä metsästivät tuhansia biisoneita vuosittain joka oli omiaan rikkomaan myös intiaanien kanssa tehtyjä sopimuksia kuten mm. Medicine Lodgen sopimus. Se antoi kiowille oman seudun jossa elää ja oikeuden metsästää kaikilla alueilla Arkansas-joesta etelään "niin kauan kun puhveleita kulkee alueella sellaisissa määrissä että niiden metsästäminen on perusteltua". Lopulta valkoiset jättivät käyttämättä lähes koko ruhon vieden vain nahat tai kielet ja loput jätettiin mätänemään. Jotkut eivät ottaneet biisonista mitään ammuttuaan sen. Biisonit toimivat myös maalitauluina, kun liikkuvista junista tahdottiin harjoitella tarkka-ammuntaa. Eräs Montanan puhvelilauma (n. 10 000 eläintä) tuhottiin muutamassa päivässä. Tiedettiin, että laajamittaisella metsästyksellä vaikeutettaisiin intiaanien elinmahdollisuuksia ja voitaisi karkottaa heidät kuten eversti Dodge sanoi: "Ampukaa kaikki puhvelit! Jokainen kuollut puhveli on yksi kuollut intiaani" ja Sheridan: "Antaa heidän tappaa, nylkeä ja myydä kunnes puhvelit ovat kuolleet sukupuuttoon koska se on 'ainoa tapa' saada aikaan pysyvä rauha ja antaa 'sivistyksen' mennä eteenpäin!"

Esimerkiksi turkiskauppakirjat osoittavat, että Fort Bentonista laivattiin yli 35 000 biisoninnahkaa vuonna 1857. Santa Fen rautateillä vietiin yli 1,3 miljoonaa biisoninvuotaa 1872–1874, ja Bismarckista Pohjois-Dakotasta lähti rautateitse 30 000–40 000 nahkaa vuosittain 1870-luvun lopulla. Laskettiin että niistä n. 3,7 miljoonasta vuosina 1872-74 tapetusta puhvelista vain n. 150 000 oli intiaanien tappamia. Kymmenessä vuodessa kaupankäynti tyrehtyikin, kun biisonikanta romahti sukupuuton partaalle josta eräs kongressin edustaja tuohtuneena kirjoitti: "On selvää että Amerikan päättäjillä ja hallituksella oli osallisuutensa biisonien tuhoamisessa. He eivät tehneet mitään saadakseen hirvittävän tappamisen lopetettua... Tähän tappamiseen on syynä valkoisten ahneus, hillitön tuhoamiskiihko ja mieltymys tuhota kaikki luonnon hänelle antamat antimet!" Myös monet valkoiset uudisasukkaat ilmaisivat vihansa puhvelien teurastusta vastaan samoin kun intiaanit - pääosin metsästäjäheimot joiden toimeentulo oli paljolti puhvelin varassa. Nyt heimot oli pakotettu siirtymään katkerina reservaatteihin. Kun biisonit vähenivät muutamiin tuhansiin halusi moni päästä lehteen "ammuttuaan sen viimeisen biisonin" ja jotkut taidemaalaritkin ilmaisivat aihetta töihinsä.

"Valkoisen miehen on kohdeltava kaikkia eläimiä alueella veljinään. Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän tasangoilla valkoisen miehen jäljiltä kun hän ampuu niitä ohi kiitävästä junasta. Minä en voi käsittää että juna olisi tärkeämpi kuin puhveli jonka me tapamme ja syömme vain pysyäksemme hengissä. Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa kuolisi ihminen hengen suureen yksinäisyyteen sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille tapahtuu ennen pitkää myös ihmisille. Kaikella on yhteys." (intiaanipäällikkö Seattle)

Levinneisyys nykyään

C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa on suuria laumoja, kuten joillain yksityisfarmeilla. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.

Biisoni vai puhveli?

Amerikkalaiset kutsuvat biisonia usein nimellä buffalo, joka suomennetaan puhveli. Nimityksen takana ovat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, jotka biisonin ensi kertaa nähdessään kutsuivat sitä puhveliksi, koska se muistutti heistä tutumpaa vesipuhvelia.

Lähteet

• Morris, Pat; Beer, Amy-Jane; Kalliola, Iiris: Siilistä sarvikuonoon – Maailman nisäkkäitä. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19067-9.
• Lappalainen, Osmo; Tiainen, Sakari; Waronen, Eero; Zetterberg, Seppo: Horisontti – Napoleonista nykypäivään. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-12527-3.

Viitteet

.